Tänään tuli ikävä puhelu Naistenklinikalta ja taas se sai minut itkemään. Puolenvuoden odotus on nyt ohi ja olemme valmiita IVF hoitoihin, mutta... Emme pääsekkään tähän hoitojaksoon mukaan koska vain 16 potilasta voidaan ottaa kerralla. Pettymys on valtava vaikka mieheni ihanasti lohduttikin, että kyllä meidän vuoromme vielä tulee. Ja sitäpaitsi mitä se yksi kuukausi tässä enää haittaa, mutta silti. Olin niin odottanut tämän puoli vuotta että vihdoin maaliskuussa saan klinikalle soittaa ja taas jouduinkin odottamaan.

Hoitava lääkäri oli kuitenkin tehnyt alustavan suunnitelman ja meille alustavaksi toimenpideviikoksi oli merkitty papereihimme viikko 21. Eli toukokuun loppuun menee. Harmittaa se, että tiedän poliklinikan pitkän kesätauon alkavan juhannuksesta, eli jos ensimmäinen IVF hoito ei onnistukkaan, joudumme odottamaan kesän loppuun uutta hoitokertaa. Inhoan julkista puolta, mutta meillä ei vielä ainakaan ole mahdollisuutta lähteä yksityiselle puolelle hoitoon.

Voisin kertoa vähän itsestäni tässä kohtaa ja hoitotaipaleestamme... Eli tapasimme mieheni kanssa kesäkuussa 2007. Päätimme jättää ehkäisyn pois maaliskuussa 2008. Maaliskuussa 2009 haimme lähetteen lapsettomuustutkimuksiin ja joulukuussa 2009 pääsimme ensimmäisiin tutkimuksiin. Mitään vikaa kummastakaan ei tähän päivään mennessä ole löytynyt joten olemme selittämättömästi lapsettomia. Hoidot käynnistettiin ensin Clomifen pillereillä, sen jälkeen lisää Clomifeniä ja insemiaatioita. Ei onnistunut joten siiryimme pistoshoitoon. 2 kiertoa pistin itseeni Puregon lääkettä ja inseminaatiot ovulaation hetkellä tehtiin naistenklinikalla. Tulos: ei mitään. Lääkärit olisivat halunneet vielä jatkaa pistoshitoa, mutta pitkän anelun ja itkuisten puheluiden jälkeen meidät viimein siirrettiin lokakuussa 2011 IVF hoitojonoon. Maaliskuun kuukautisista tosiaan hoidot piti aloittaa, mutta kuinkas kävikään.

Olemme siis maaliskuusa 2012 haaveilleet lapsesta 4 (!!) vuotta. Olen ollut 0 kertaa raskaana. Uskoni on ollut koetuksella, mutta kuitenkin vielä tämän kaiken jälkeenkin haluan uskoa että vielä meidänkin vuoromme tulee. 

Anteeksi pitkä ensimmäinen kirjoitus, pyrin päivittämään blogia ainakin kerran viikossa, useamminkin jos siltä tuntuu.